"Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, että Jumala on meidän isämme ja me olemme hänen lapsiaan, niin täytyy teidän myöskin uskoa, että hän rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja."
"Ei kylläkään … se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan, että Jumala määrää muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedä, miksi hän niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvät määrättyjen merkkien alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja vastoinkäymisten, eikä kukaan pääse vapaaksi merkistään. Mutta kaikki eivät näe sitä — jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka ovat syntyneet onnettomuuden merkeissä. Mutta minä olen nähnyt sen … minä näin sen jo lapsena."
"Mutta, neiti, mistä saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen, jota nuoren tytön puhe samalla sekä viehätti että oudoksutti.
"Oh, minulla on ollut aikaa miettiä… Kaiken tarmoni, jonka olisin käyttänyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt käyttänyt omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviää minulle paljon — silloin näen niin paljon…"
"Näettekö näkyjä?"
"Kyllä, tavallaan … sisällisiä näkyjä… Minä näen, että kaikki on edeltäpäin määrättyä, järjestettyä tavalla, jota ei voi muuttaa… Olen esim. nähnyt" — ja hän alensi äänensä ja antoi silmäluomiensa verhota katseensa — "että kaikkialla elämässä vallitsee kolmiluku … että mitään ei tapahdu yksinään … vaan että kaikki — suru, ilo, ystävät, rakkaus — tulee luoksemme kolmiluvun merkeissä… Kolme kertaa kohtaa meitä se, mikä on — tahi olisi voinut olla — elämämme onni … kolme kertaa tavoitamme sitä, mikä kaksi kertaa on paennut meitä… Kolme kertaa kohtaa suru … ja kolme kertaa pettää elämä … aina kolme kertaa… Uskon sen johtuvan siitä, että kolmiluku on pyhä — isä, poika, pyhä henki — sieltä on peräisin se voima, joka kohtaloita ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen."
"Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan liian paljon yksinänne kotona. Ei ole terveellistä teidän ikäisellenne nuorelle tytölle, enempää kuin muillekaan, aina istua kotona ja mietiskellä. Eikö teillä ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani teatteriin?"
"Ei, kiitos, minä olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia lyhyesti.
"Mutta eikö teillä ole ystäviä, joiden luona kävisitte? Nuorilla tytöillä on tavallisesti paljon 'parhaita ystäviä'."
Julia pudisti päätään.