"Dora, nyt käsken sinun tekemään sen, mitä äsken pyysin. Ota esille jalokivet!"
Ei tullut vastausta.
"Missä ovat jalokivet?"
Dora seisoi hänen edessään silmät alas luotuina. Hänen huulensa alkoivat vapista ja puna haihtui hänen poskiltaan, mutta hän vaikeni yhäti yhtä itsepäisesti.
"Dora, mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut jalokiville? Oletko kadottanut rintaneulan — — onko se mennyt rikki? Sano, mitä on tapahtunut — Jumalan tähden — — äläkä seiso siinä kuin itsepäinen lapsi, joka koettaa kiertelemällä päästä asiasta … sano, mitä se on … sillä ymmärränhän, että jotain tässä on … katso ylös ja vastaa."
Mutta Dora seisoi yhäti silmät alas luotuina, puhumatta mitään.
"Ovatko ne laatikossasi … ovatko ne poissa … oletko myönyt ne … missä ne ovat? Jumalan tähden, sano missä ne ovat!"
Eugen oli nyt menettänyt kokonaan mielenmalttinsa. Hän ei enää tiennyt, mitä hän sanoi tahi teki, vielä vähemmän mitä hänen tuli ajatella — kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hänen mieleensä, muistelmia romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistä aviomiehistä, väärennyksistä y.m.s.
"Dora", sanoi hän, tullen äkkiä ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun täytyy sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"
Hän tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitä, pakoittaen hänen katsomaan ylös.