"Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kättään, niin ankaran näköisenä, että Dora kauhistuneena peräytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja häpeä, äläkä huuda noin… Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole hyvä ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hänen kurkkuunsa, "anna minulle panttilippu, sillä olet kai saanut sellaisen … ja sano, miten olet järjestänyt tämän asian … huomenna selvitän kaikki."
Dora otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen paperin ja antoi sen hänelle, ja mainitsi matalalla äänellä panttilainakonttorin, jonne oli vienyt jalokivet.
Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa.
"En ole voinut uneksiakaan, että minun täytyisi kokea tällaista", sanoi hän naurahtaen katkerasti, "että minun täytyisi mennä lunastamaan isoäidin jalokivet panttilainakonttorista."
"Se on hyvin terveellistä sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen ilkeästi.
Kaikki, mikä hänessä oli huonointa, oli tullut esiin tämän väittelyn aikana.
Eugen ei vastannut. Hän napitti hännystakkinsa ja pyyhkäisi pari kertaa nenäliinallaan otsaansa.
"Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei meidän ole syytä mennä ulos yhdessä. Sinulle on terveellisintä olla yksinäsi ja hiljaisuudessa miettiä tekoasi ja sanojasi. Minä menen yksinäni ja sanon, että sinä voit pahoin, mikä epäilemättä lieneekin totta. Minä ainakin olen aivan sairas surusta."
"Silloinhan on parempi että sinä jäät kotiin 'miettimään', sillä minä olen ainakin täysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtä ilkeästi ja pilkallisesti kuin äsken.
"Dora!"