"Ei, ei, älkää toki käyttäkö tuota pitkän pitkää nimitystä, olkaamme kuten kesällä…"
Ja hän nauroi ilman mitään aihetta, kuten hänen toisinaan oli tapana tehdä; tämä nauru harmitti aina Eugenia.
"Ei ole minun syyni, että olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras, "minulla on ollut liian ikävä — ja silloin ei aina tiedä, mitä pitää tehdä…"
"No, minkälaista oli kylpylaitoksessa minun lähdettyäni?" keskeytti
Dora nopeasti.
"Hirveätä… Tiedättekö, minkälaista on metsässä, kun lintujen laulu on tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennä seurusteluhuoneeseen, missä sävelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum — teidän laulunne … ehkä saattaisi unohtaa teidät itsenne … en tiedä … mutta ei koskaan teidän lauluanne…"
Dora punastui ja pudisti päätään — kumpikaan heistä ei tietänyt, mille.
"Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, että niin harvoin laulatte suuremmalle yleisölle", jatkoi vieras, vetäen tuolinsa lähemmäksi Doraa, liike, joka sai Doran vetäytymään huomaamattomasti taaksepäin, "muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin kuulutte te. Teidän ei pitäisi olla naimisissa, kytkettynä kotiin, teidän pitäisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitä."
Nämä sanat eivät olleet pelkkää imartelua; katse, jonka nuori mies loi
Doraan, säteili vilpitöntä ihastusta.
Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla saattoi niin helposti voittaa hänen sydämensä, kuin puhumalla hänen laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitä tietä olivat Eugen ja hänkin kerran yhtyneet. Nyt oli hän koko kesän, joka kerran kun oli laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tänä hetkenä hän tunsi ihastusta, joka hurmasi hänet.
Niin, ehkä oli hän väärällä uralla, ehkä olisi hänestä voinut tulla taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jälkimaailmakin olisi muistanut… Hän tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan…