XVII.
Siitä päivästä alkaen Dora teki, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän koetti koko sydämestään noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi tapahtuikin ensimäisen kerran, että hänen yrityksensä onnistui. "Rouva Täydellistä" ei hänestä tosin koskaan tullut — eikä olisi voinutkaan tulla — hänen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hänen keittiönsä ja ruokasäiliönsä eivät olisi koskaan voineet kestää vanhan rouva Blumin arvostelua, ja niin säännöllinen järjestys kuin Blumien kodissa ei hänen kodissaan koskaan vallinnut.
Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillä huolimatta ulkonaisesta vajavuudesta tunsi Eugen, että hän koetti tulla paremmaksi; sen saattoi nähdä yhtä selvästi kuin voi kuulla ihmissydämen tykyttävän huonon ja puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitä. Kun Eugen näki, miten lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyväksi perheenemännäksi ja parantaa vikojaan, ajatteli hän: "Ehkä olisi hän jo aikoja sitten tehnyt tämän, jos olisin ollut hellempi ja ystävällisempi häntä kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hän aina huomannut sen? Minun huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee tehnyt hänet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedä … mutta minusta tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen."
Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhä lähemmäksi toisiaan, sensijaan, että he ennen itsekkäisyytensä kautta olivat joutuneet yhä kauemmas toisistaan. Ja sensijaan että he ennen olivat etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla näkemättä virheitä ja etsivät innokkaasti hyviä päätöksiä ja ystävällisiä ajatuksia, joita puhkeili heidän ympärillään kuin kukkia keväällä.
Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa järjestystä ja koetti olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hän, miten vaikeata se oli. Eugen oli täsmällinen kuin kello; jos hän lupasi toimittaa jotain määräajalla, tapahtui se, ja jos hän antoi jonkin tiedon, oli se oikea — kaikki tämä oli yhtä varmaa kuin että kello löi kaksitoista, kun viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora taistella, ollakseen edes jossain määrin hänen kaltaisensa!
Dora ei katsonut koskaan kelloa, hän unohti usein sekä ajan että paikan laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessään kaiken maailman asioita, kun sillävälin kello löi ja aika kului. Ja miten vaikeata hänen olikaan toisinaan olla käyttämättä pientä viekkautta, kun hänen piti saada oma tahtonsa ajetuksi läpi, tahi puhua vilpittömästi ja kiertelemättä, kun kierteleminen oli edullista hänen pyrinnöilleen. "Me olemme erilaiset kuin tuli ja vesi", ajatteli hän, "on yhtä luonnollista, että hän elää kellonmäärän mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivät ole täydellisiä, kuin että vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillittömän tulen kanssa — ja minun on yhtä välttämätöntä saada elää vapaana, saada liehua mieleni mukaan ja leikkiä veden kanssa, kuin liekin nousta ylöspäin. Mutta meidän ei tule kulkea omia teitämme; on olemassa jotain korkeampaa — korkeampaa — missä tuli ja vesi yhtyvät, tulevat yhdeksi."
Mutta saavuttaakseen tätä "korkeampaa", joka loi uutta valoa hänen elämäänsä ja yksinäisinä hetkinä täytti hänet salaisella onnella, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hän ainoastaan koettanut tulla hyväksi vaimoksi Eugenille, vaan myöskin kiihkeästi halusi saada pikku Main mielestä hävitetyksi muiston siitä illasta, jolloin hän oli nähnyt isän ja äidin seisovan vihollisina toisiaan vastaan.
Sillä hänen mielestään ei Mai enää sen illan jälkeen ollut samanlainen kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet päivänpaistetta, ja hänen silmissään ei enää ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hän olivat karkoittaneet, sen tahtoi Dora saada esiin jälleen, sen vuoksi hän taisteli itsensä kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei Eugenin enää milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymättömän näköinen eikä Main enää milloinkaan tarvitsisi nähdä muuta kuin iloa ja sopusointua kodissaan.
Mutta tämän pyrkimyksen ohella vaivasi häntä samalla tuskallinen aavistus, jota hän ei voinut karkoittaa. Iltasin, kun lapset olivat paneutuneet maata ja hän oli lukenut rukouksen heidän kanssaan, näytti hänestä, kun hän seisoi katsellen heitä, kuin tämä aavistus olisi saanut muodon, se laskeutui synkkänä varjona Main vuoteelle ja hän väänteli käsiään, tuntien ahdistavaa tuskaa. Ja unessa tämä aavistus ilmeni synkkinä, kummallisina kuvina, joiden muisto sitten päivällä seurasi häntä kuin surumielinen sävel.
Hän ajatteli, mahtoivatko Eugeniakin vaivata samanlaiset ajatukset. Hän oli kyllä synkkä ja alakuloinen — synkkä ja alakuloinen, vaikka he eivät olleet koskaan olleet niin onnellisia keskenään kuin nyt. Eikä hän myöskään leikkinyt lasten kanssa kuten ennen. Hän oli ystävällinen, lempeä, paljon vähemmän vaativa kuin ennen, mutta hän ei näyttänyt onnelliselta.