Pikku tyttö näytti nukkuvan, hän makasi liikkumattomana, silmät ummessa. Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen häntä.
"Näetkö, että hän on muuttunut?" kuiskasi Dora.
"Näen."
Eugen ei sanonut enää mitään, hän istuutui vuoteen ääreen ja tuijotti synkästi eteensä, pää käden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea — nyt se kuitenkin tulisi…
Vähän ajan perästä tuli tohtori. Hän teki muutamia kysymyksiä, mutta Dora ymmärsi heti hänen katseestaan, että hän ilman niitäkin tiesi, mikä lapsella oli. Hän toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki etenkin Main sydäntä ja keuhkoja. Sitä tehdessään hän pudisteli päätään, ja Dora kuuli hänen puoliääneen sanovan: "kurkkumätä sydän." Sitten hän laski Main takaisin vuoteelle ja katseli häntä tarkkaan. Mai avasi silmänsä — ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi — katseli kuten äskenkin etsien ympärilleen, huokasi väsyneesti ja vaipui jälleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia määräyksiä ja meni sitten saliin, jonne Eugen seurasi häntä. Hän puristi kovasti Eugenin kättä; Eugen vastasi hänen kädenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitään, katsoi vaan häneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se on hyvin vaarallista."
Ja hän puristi jälleen Eugenin kättä ja kääntyi sitten kiireesti pois.
Eugen seurasi häntä etehiseen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain — mutta mitä? Kysyä, kadottaisiko hän Main? … kuolisiko hän pian? … eikö koko maailmassa löytyisi mitään keinoa … mitään…
"Sanokaa…" alkoi hän, mutta ei keksinyt järkevää kysymystä; hän tarttui molemmin käsin päähänsä, jotain karvasta nousi hänen kurkkuunsa, hänen täytyi päästää suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei tukehtuisi.
"Ystävä parka!"
Tohtori syleili Eugenia, painoi hänet rintaansa vasten.