"Olkoon, tottelen sinua — en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan mitään. Minusta hän näytti niin paljon paremmalta."
Ja hän huokasi syvään ja meni Main luo.
Hän ei ollut koskaan nähnyt pikku tyttöä niin lumoavan suloisena kuin nyt. Hänen suuret tummansiniset silmänsä loistivat kuin tähdet, vaaleat kutrit ympäröivät hänen kasvonsa kuin sädekehä, ja heleä puna loisti hänen kasvoillaan, kun hän innokkaasti puheli ja nauroi.
"Isä, pikku isä!" huudahti hän, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isä kuulla, mitä kaikkea teemme ensi kesänä, kun menemme Blombackaan. Muistaako isä, että olen saanut pienen maatilkun isoäidiltä?"
"Muistan kyllä, tyttöseni, mutta kesään on vielä pitkä aika…"
"Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkä aika… Kohta on kesä, ja me menemme ulos kylvämään… Minä tahdon hyötymansikoita, isä, saanko? … ja sitten tahdon reseedoja… Andersson sanoo, että ne menestyvät niin hyvin… Oi, miten ikävöinkään pientä maatani!"
Hän löi kätensä yhteen ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.
"Tiedätkö, isä, mitä äiti ja minä teemme, kun tulemme Blombackaan?" jatkoi hän innokkaasti kuiskaten.
"En…"
"Menemme tervehtimään vanhaa Karinia, hän tulee niin iloiseksi. Emmekö menekin, isä?"