Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitään.
"Sano, Eugen, etkö usko", kysyi Dora ja katsoi hänen silmiinsä tuskallisen levottomasti.
"En tiedä, Dora. Tänä hetkenä en usko mitään, enkä tunne muuta kuin katkeraa surua. Hän on poissa, en saa enää sulkea häntä syliini, en painaa häntä rintaani vasten … elämä on minusta kuin erämaa…"
"Oi, ystäväni, Jumala on laupias … hän lievittää surusi… Sillä uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?"
"Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt — nyt ei mikään voi lohduttaa minua … ehkä sitten myöhemmin…"
* * * * *
Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensä koristettu kukkasilla, ja itse lepäsi hän siinä, pää painuneena pientä tyynyä vasten, tyynenä ja rauhallisena kuin olisi hän nukkunut. Tuontuostakin hiipivät vanhemmat ja sisaret ja palvelijat kirstun ääreen, mutta kukaan ei uskaltanut itkeä eikä nyyhkyttää, sillä niin onnellisen näköinen oli pikku Mai.
"Onko Mai nyt Jumalan luona — onko hänellä siivet kuin enkeleillä? — Eikö hän lennä takaisin meidän luoksemme?" kyselivät pikku sisaret kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistä, niin juhlallista, heillä oli niin paljon kyseltävää, he eivät oikein voineet uskoa, että Mai oli kuollut … ehkäpä hän heräisi eloon, jos he oikein hartaasti rukoilisivat Jumalaa.
Mutta pikku Mai ei herännyt enää; pienten lasten rukoukset ja murtuneen isän sydämestä kohoavat huokaukset eivät voineet palauttaa häntä siitä salaperäisestä maasta, jonne hän oli mennyt.
Hänen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hänen viereensä kirstuun. Siinä oli pieni orava, jonka hän eräänä jouluna oli saanut isältä, ja jota hän oli pitänyt niin hyvästi, että se oli vielä aivan ehjä, siinä olivat hänen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja kieloja oli siroiteltu hänen ympärilleen, ja viheriät köynnökset koristivat kirstua.