Nyt laskeutui kirstu hitaasti hautaan. Väsyneinä ja velttoina kulkivat hänen ajatuksensa asiasta toiseen … nyt menee hullusti, kirstuhan on vinossa … kas niin … kunpa nyt asettaisivat sen oikein paikoilleen, niinkuin hän oli määrännyt, isän ja pienen velivainajan viereen … no niin, nyt se oli haudassa … Mai oli haudassa … "isän pikku Mai", hän toisteli noita tuttuja sanoja moneen kertaan, mutta ne eivät tehneet mitään vaikutusta häneen…
Mutta samassa hän tunsi, että jotain kylmää, märkää laskeutui hänen poskelleen. Hän katsahti äkkiä ylös. Suuria, valkeita lumitähtiä lenteli ilmassa, hitaasti ja juhlallisesti putoilivat ne yksitellen hiljaiselle, hämärän verhoamalle kirkkomaalle.
Silloin suli jäykkyys Eugenin kasvoilta, nyyhkytys pusertautui hänen rinnastaan, ja esille tunkeutuivat kyyneleet mursivat hänen silmiensä jääpeitteen. "Tervehdys Mailta", ajatteli hän. "Kaikki taivaan tähdet putoilevat päälleni … sanoi Mai … niin se on, se on sanoma taivaasta … sanoma ylösnousemuksesta … jälleennäkemisestä, juuri kun ruumis, joka on katoava, peitetään multaan… Nuku hyvin, armas lapseni … nuku hyvin … ylösnousemuksen aamuun — näemme vielä toisemme … rakkaus on väkevämpi kuin kuolema … rakkautemme ei voi kuolla … Jumala on laupias."
Ja hän itki, mutta ei katkeria epätoivon kyyneliä, vaan kyyneliä, jotka puristautuivat esiin, kun sydämen täyttävät selittämättömät tunteet.
Mutta kun Dora ja Eugen olivat lähteneet hautausmaalta ja eronneet vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tyttönsä kanssa palasivat kotiin, valtasi heidät kaipaus, tyhjyyden tunne, epätoivo. Silloin johti muisto heidän mieleensä kaikki paikat, joilla Mai oli istunut — hänen tuolinsa pöydän ääressä, hänen tyynynsä uunin edessä, jolla hänen oli tapana levätä iltapäivisin — se näytti heille Main valokuvat, hänen vaaleat kiharansa, hänen hienot, kauniit lapsenkasvonsa, se toi heidän mieleensä hänen suloisen äänensä, kun hän lauloi laulujaan. Miten pitkä ja raskas olikaan päivä näiden tungettelevien vierasten seurassa — miten armotonta, että kaikki piti kaivaa esiin muistojen kätköistä, tutkia ja tarkastaa ja nyyhkytyksin kaivata! Mikään ei häirinnyt kolkkoa tunnelmaa, mikään ei keskeyttänyt surullisia keskusteluja, mikään ei karkoittanut noita suloisia kuvia, jotka pistivät esiin joka sopesta. Pari kertaa kuului lasten juoksua ja naurua, mutta se vaikeni heti, kuten linnunlaulu marraskuussa.
Ruumiillisesti ja henkisesti väsyneinä menivät Eugen ja Dora aikaisin nukkumaan, ja nukkuivat molemmat heti.
Mutta keskellä yötä heräsi Eugen äkkiä. Hän kuuli outoa ääntä — mitä se oli, mitä oli tapahtunut? Hänen korvissaan kaikui kuin aaltojen kohinaa, ja sen keskeltä väriseviä, vaikeroivia ihmisääniä. Äkkiä muistui suru, jonka uni oli karkoittanut, ankarana ja hirveänä hänen mieleensä. Dorahan itki — Mai, heidän rakkain lapsensa, oli otettu heiltä pois, häntä hänen äidinsydämensä kaipasi…
"Älä itke … älä itke … Jumalan tähden, rauhoitu — rauhoitu — en jaksa enää…"
Ja tuska, väsymys, kärsimätön tuska tukahdutti hänen äänensä.
"Ei, ei", kuiskasi Dora nyyhkyttäen, "ei ole niin, kuin luulet … se on… Itken ilosta … kaipauksesta … itken siksi, että … on niin kaunista … niin ihanaa… Olen nähnyt Main, Eugen…"