"Niin … niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen rintaansa vasten. Luottamus — perustus — mitä hän siitä välitti? Hän aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.
"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta, vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi … kaikkine vikoinemme, virheinemme … vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan… Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"
"Ymmärrän … armaani…"
Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi "luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin kukaan ennen heitä!
Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis antamaan.
Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin mahdollista.
"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus, taistelu — ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista luonnetta ei voi sopia yhteen… Ihmeellistä … eikö tunnu siltä, kuin aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut — miettinyt — punninnut — ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. — Voiko oikeastaan kaksi ihmistä olla enemmän erilaisia? Erilaisia — ja kuitenkin niin samanlaisia. Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär, huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento… se on haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! — Hui hai! Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki kaikki. Tyhmyyttä … tyhmyyttä … kenessäpä ihmisessä ei ole ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen… Lopeta, Eugen Blum, itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi muuttuu."
Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla, talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.
Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi soida ja laulaa — oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi — tulet onnelliseksi — tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"