Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet — Regina tädin suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin — lähtivät Ekholmin kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle lyhyesti — hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta — ja vasta perille tullessa hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.
Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki. Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan nuorisosta.
Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.
"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."
"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.
"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"
Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta, puoleksi auennutta ruusunnuppua.
"Oi, miten ihania!"
Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.
Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä, saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti, Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti… Mutta mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo — Lisbet ei ollut koskaan kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä hetkellä neiti Pilon…