Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana … millaisia suuria, tuuheita puita … miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta… Hän katseli ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja kaunis… Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi sen… Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin … hänen nenänsä oli hieno, karakteristinen … hänen ryhtinsä ruhtinaallinen… Ja hän kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.
Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:
Truda Vide, Flora Hopper ja Nora Nubb, ja Nora Nubb.
Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen… Kenties oli kotona jo kirje odottamassa… Ja romantilliset, epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä — niitä liiteli ilmassa kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä…
Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu — se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon kultainen punerrus.
Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon, pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän yhäti itsekseen lauleskeli:
Truda Vide, Truda Vide j.n.e.
Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon. Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen, ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:
Lennä, lintuparvi, lennä kauas pois! Satumaille kaukaisille ehdin kerran minäkin…
Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla…