"En … en … en … mutta nyt sinun täytyy mennä…"
"Etkö ole pahoillasi?…"
Hän hymyili surumielisesti.
"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa tahtoisi jakaa kaikki…"
"Anna anteeksi … anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita…"
"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme — kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä suutuspäissäsi ilmaisit…"
"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko, että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä…"
"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen, jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa…"
"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain, jota et tarkoita?"
"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että jos minä joskus — josta Jumala varjelkoon — sanon pahoja sanoja sinulle, niin minä — tarkoitan ne myöskin…"