"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi ruuaksi?"
Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi arvokkaasti:
"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."
"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.
"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen itsepäisesti.
"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo…"
Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa, soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan, syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"
Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen hyväilyihinsä.
"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.