"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.
"En, rakas, en ole … arvelin, että oli hyvä näinkin, ja … sitäpaitsi olen unohtanut…"
"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi
Eugen moittivasti.
"Kyllä … kyllä koetan…"
Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä, vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi unohtanut koko asian.
Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta — kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran, elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli niin viisas ja käytännöllinen ihminen?…
Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen, tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea. Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle "vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten. Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei milloinkaan otettu esille.
Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki säästölaatikkoonsa.
Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää, ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista, joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.
Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi, oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi: