"Kyllä … kyllä…" keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."
Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja lähti sitten ulos.
Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan — he tiesivät kyllä, miten heikko hän oli ollut — ja oli sentähden hauska ajatella, miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.
He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!" "Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.
"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."
Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla "keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja "veritulpista".
Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana painostaa sanaa parkani tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?" "Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan… Vaikka hän hyvin mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä. Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja sisaret ja langot ja sisarenlapset — kaikki tahtoisivat esittää mielipiteensä … ja se ajatus oli hänestä sietämätön.
Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten — riippuen siitä, millä mielellä hän kulloinkin oli — traagillisia tai koomillisia kohtauksia, tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi dramaattista vauhtia.
"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään — ei, anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"
"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.