"Mitä sinä naurat?"
"Oh, en mitään … kaikkea … kaikki on niin samankaltaista… Mutta jos todellakin välität pikku sisarestasi, niin kerron sinulle…"
Ja hän kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hän noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsässä nuoren opettajan — se oli niin runollista — Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseään hiukan, opettaja oli auttanut häntä, he joutuivat puheisiin ja … ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitä he olivat toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenä, kun näkivät toisensa. Hän ei tosin vielä ollut kosinut, mutta eipä paljoakaan puuttunut…
"Onhan se hyvin runollista", myönsi Eugen, "mutta eiväthän he voisi mennä naimisiin, vaikka hän kosisikin — millä he eläisivät?"
"Oh, siitä kyllä suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan…"
"Nyt sinä puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemäntä ja neljän lapsen äiti! Mitä luulet meidän taloutemme maksavan?"
"Mutta eihän voi verratakaan — sinä, jolla on niin suuret vaatimukset, ja köyhä opettaja…"
"Niin kyllä, mutta 'köyhä opettaja' ei myöskään tahdo nähdä nälkää…"
Dora vaipui ajatuksiin; hän ei juuri ollut ajatellut asian rahallista puolta. Mutta pitikö nyt Lisbetin onnen raueta mitättömien raha-asioiden vuoksi? Jotain täytyi tehdä — hänen täytyi jollakin tavoin koettaa auttaa Lisbetiä … miksi piti hänen ja Eugenin elää ylellisyydessä, kun Lisbet parka ei edes voinut mennä naimisiin?
Hän heräsi mietteistään kun Eugen kysyi, joko hän oli syönyt, jonka jälkeen he nousivat pöydästä ja suutelivat toisiaan.