"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä merkitsevästi kuin äskenkin.
"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus!
Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"
"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"
Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa. Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000 kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.
Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha seinäkello löi viisi lyöntiä — hänhän oli kokonaan unohtanut lupauksensa Eugenille!
"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin edellä."
"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."
"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti, "siitähän riippuu kaikki."
"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."
Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa kotiansa…