Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä; ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.
Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät, kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella — hän sanoi Doran mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi — mutta jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan kärsimätön ja ärtyisä.
Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.
"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"
"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko sokeri- ja suola-astiat aina täynnä…"
Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät Eugeniin.
"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle", vastasi hän jääkylmästi.
Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi — miksi piti hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima pakoitti hänen sanomaan niitä — ja mistä tuli se paha voima, Eugenistako vaiko hänestä itsestään?
"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken sanoin … tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei ensinkään tarkoita…"
"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä, halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo suoraan, mitä ajattelee."