"Onko muuta kuin yksi aurinko?" kysyi Ester hymyillen.
"Ee—i…"
"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot… Ja hiljaisesti ja yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä … ymmärrätkö minua?"
"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!"
"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja vaatimattomina, olen minä — se on kuin minun sieluni, joka vain hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta… Mutta suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja kimmeltävät veripunaisina — siellä hehkuvat pilvet tulta… Se kertoo valtavaa voimaa ja kauneutta — vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat meren yli ja käärivät sen pimeyteen…"
"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla", väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on niin suloista…"
"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin, lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta — ja silloinhan mielelläsi tahdot istua meren rannalla, eikö niin?"
Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä "satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena:
"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan, aavaan mereen!"