Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti.
Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen, jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä, siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin, ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään, siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano, huilu ja kaksi viulua…
Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa, olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan.
Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja parhain ystävänsä.
Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen. Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata, loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi…
Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi, sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa; oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä, intohimoisissa luonteissa ja joka voi kehittyä Juudaan-vihaksi, ja tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina; hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen jälleen lapsenrauhan sydämessään… Sven ei oikeastaan nyt enää tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan.
Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla, kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m., ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan.
Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä, lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille.
Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen, niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden.
"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä, "pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin keskinkertaiset."