Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä onnessa, kaihossa ja riemussa.
"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä oletkin ainoa, jolle voin sen kuiskata… Ja kaikesta, mitä eilen tunsin metsässäni — ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa … kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja kirjottaa ihmisille… Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?"
Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!"
Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester:
"Sven, etköhän puhu isän kanssa… Ei … ei", keskeytti hän oman ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että kertoisit siitä, mistä me nyt puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän tahtoo sinua valitsemaan?… Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?"
Sven pudisti päätään.
"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua avata sydäntään?"
"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia. Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit voittaa nuo luonnonesteet … tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton järkyttää sijoiltaan…"
"Mutta monet kivet täytyy silloin räjähyttää rikki", vastasi Sven ja hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu.
Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä kohtaan.