"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada runoilla ihmisille! Alota nyt!"
"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin käden huulilleen, "Isä parka — tahdon nähdä sen, mikä hänessä on parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua' hänenkin kovan pintansa takaa!"
Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi, ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen.
Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala hänet on valinnut, täytyy hänen pitää vaaria."
"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi Ester huomauttaa.
"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti. "Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille, silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut…"
"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen…"
"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut", katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta. Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle. Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut."
Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään.
Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon, saaden hyvät arvolauseet.