Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla, kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan.
"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä kaikki, ainoastaan se minua viehättää — ja jos sinä kiellät, isä, niin…"
"No — mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti.
"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun, sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua, isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi, minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on käytettäväksi antanut…"
Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain, joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä, kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen suorastaan ruumiillisesti tunsi…
"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä, hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua vastaan… Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!"
Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois, kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin…
Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen, liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä, mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä, taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija, kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä omia, itse valitsemiaan polkuja… Kuinka ihmeellistä, että hänen, voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden pehmeän, heikon luonteen vuoksi.
Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?…
Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata … ja heikoissa on Herran voima väkevä…