Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta, Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt. Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan…
Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena.
XVII.
Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua, joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona.
Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon, mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset, ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen välttämättömät jälkensä…
Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen, jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu huikentelevaisesta elämästään.
Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa asioista.
Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut. Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan, ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan.
Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin, kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se, että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois, tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa.
Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä minun…"