Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin, nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa, jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen.
Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä, jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä päätään.
"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen — kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu."
Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen kulmasohvaan.
"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. — Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa."
"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta päästä irti — sitä hyvää ei ole kaikille suotu."
Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa tuntemasta pieniä pistoksia.
"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti, "sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin välillämme pieni selvitys suoritettava."
"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään selvittämättä."
"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää … en tiedä… Mutta yhden asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni. Sinä tulit aina tielleni, — mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään, heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni — ei, älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja — petit hänet…"