"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti, "minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun, että liittomme rikkoontui…"
"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli ollut leikkiä vain… Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa — onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin. Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan. Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta nousee…"
"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen, että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet, eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani…"
Åke naurahti halveksivasti.
"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee."
Bengt kohautti olkapäitään.
"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani."
"En ole tullut sinua solvaamaan, — tulin sanomaan totuutta", vastasi
Åke levollisesti.
"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää, jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille. Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan pyörteissä!"
"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän… Jos aina olisin ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä; mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli jo liian myöhäistä."