"En usko, että hän on 'niin syvästi langennut' siksi, että on joutunut nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, että hän on nouseva ja kaikki on tuleva hyväksi jälleen."
Hän olisi mielinyt lisätä: "Minä en sitä paitsi tunne niin suurta pettymystä kuin sinä, sillä en ole koskaan uskonut kenenkään ihmisen täydellistä puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut hänestä sopiva.
Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymyä — pitikö sitten kaikkien mennä samaa lankeemuksen ja alennuksen tietä, pitikö kaikkien ihanteiden särkyä, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta hänessä oli ääni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, hän ei voinut epäillä Sveniä — hän oli näkevinään hänen puhtaan, lempeän, viattoman katseensa nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko sinä epäillä minua, äiti?" — Ei, hän ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma olisi tuominnut, ei ennenkuin hän kuulisi Svenin omain huulten lausuvan tuomionsa.
Illalla kirjotti hän pitkän kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan, hyväilevän kirjeen, niinkuin vain äidit osaavat kirjottaa, ja kun vastaus heti saapui, oli siinä sama luottavainen sävy kuin ennen: Sven tunnusti olleensa "laiska" ja menneensä takaukseen useamman toverin puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta hän toivoi kaiken selviytyvän, niin että vanhemmat hänelle kyllä antaisivat anteeksi. Kun hän jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi hänellä tilaisuutta lähemmin selittää kaikki.
Ester näytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun tämä oli sen lukenut, kysyi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, uskoiko Bengt, että se, joka oli unohtanut velvollisuutensa ja viettänyt huonoa elämää, voisi kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti.
Mutta Bengt ei vastannut juuri mitään, hän arveli, että kirje oli "kiltisti" kirjotettu sekä yhtyi muutoin Svenin toivoon, että "kaikki oli selviytyvä".
Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvittämään asioita. Ne päivät olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksinäisyyden päiviä, jolloin hän sulkeutui huoneeseensa, peläten tavata ihmisiä, palvelijoitansakin. Hän oli varma siitä, että huhu Svenistä oli levinnyt kaupunkiin, ja häntä kauhistivat uteliaat ja vielä enemmän ne säälivät katseet, jotka häneen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni ulkonaisesta osanotostaan huolimatta sydämessään iloitsi siitä, että ylpeä, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas herännäinen, oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehkäpä eivät muut kuin heidän ystävänsä, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heidän suruunsa!
Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, täytyi hänen Esterin innokasten kysymysten tähden tehdä tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. Hän selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja kuitenkin tuntee, että totuutta täytyy kiertää. Peittelemättä hän kuitenkin kertoi, että Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin suuret", lisäsi hän alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt takaussitoumusten vuoksi, hän on niitä kirjottanut oikealle ja vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin."
"Mutta sehän on aivan toista, kuin jos hän olisi tehnyt velkaa omasta puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se muuttaa koko asian, vai mitä?"
"Niin, likipitäin. Hän oli muuten reippaalla mielellä, Sven poika, arveli hyvin toimineensa mitä takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa taas tehdä samoin…"