Ester nauroi.
"Hän arveli…"
"Niin, hän arveli, että rikkaan pojan velvollisuus on auttaa köyhiä tovereitaan…"
"Mutta siinähän hän oli oikeassa…"
"Kyllä, tietysti, mutta pienillä rajotuksilla. Ehkä ei olisi sentään hullumpaa, jos hän joskus ajattelisi sitä, että niin kauan kuin rahat eivät vielä ole hänen… Mutta, tottapahan siitä hyvä tulee, toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu häpeään…"
"Eikä liion minun luottamukseni häneen!" huudahti Ester säteilevin katsein.
Bengt ei vastannut, Hän tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti: "Muutaman päivän päästä lähden taas sinne, kaikki ei ole vielä selvillä, mutta silloin toivon sen selväksi tulevan".
Ester oli näinä päivinä omituisen tasainen, milt'ei iloinen mieleltään. Bengt ei häntä käsittänyt; hän ihmetteli, olisikohan Ester saanut itsensä jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko hänen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, että se vapautti kaikesta levottomuudestakin? Hän antoi hänen kuitenkin olla omillaan; yksin kantoi Bengt koko sen taakan, minkä totuus, josta hän ei hennonut Esterille kertoa, laski hänen hartioilleen, hän taisteli Jumalan kanssa, rukoillen, että Hän torjuisi uhkaavan onnettomuuden eikä pakottaisi häntä antamaan Esterin äidinsydämelle iskua, joka sen ehkä musertaisi…
He eivät käyneet missään koko tällä ajalla; ilta illan perästä he istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki ääneen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksistä tai Svenistä tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydessä.
Eräänä iltana, kun Bengt — tapansa mukaan — kulki edestakaisin Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi katseellaan hänen olentoaan ja liikkeitään, hämmästyi hän äkkiä, kuinka muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. Hänen kaunis, "kuninkaallinen" ryhtinsä oli kuin luhistunut kokoon, tukka harmaantunut, ja likinäköisyys, jota ei ennen silmän terävältä loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta.