"Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo ilmeessään.
"Mitä on tapahtunut Svenille … mutta sano pian … joll'et tahdo minun kuolevan … ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni … kuuletko…"
"Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut … tai ehkä pikemmin…"
"Mitä — sano suoraan … joll'et heti puhu, niin…", kuiskasi Ester milt'ei uhkaavasti.
"No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja hänen ääneensä tuli välinpitämättömän väsymyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti — joll'ei Jumala onnettomuutta estä — erotettavaksi yliopistosta siksi että…"
Hän keskeytti itsensä pelästyneenä ja kietoi kätensä Esterin ympärille estääkseen häntä kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin kuin isku; hän horjahti, suuret silmät laajenivat ja katse sammui. Hänestä tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyöryneet häntä kohden, vielä ennätti hän kuulla ikäänkuin pihisevän, korahtelevan äänen: "nyt käy miekka sielusi lävitse", sitten oli kaikki pimeätä ja tyyntä ja äänetöntä niin hyvin hänen sisässään kuin ulkopuolellaan. — — —
Se, mikä Esterin herätti hänen syvästä tainnostilastaan, ei ollut tuskaa eikä ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehkeä tunnelma, joka humisi hänen ympärillään, kun hänen tajuntansa ponnisteli palatakseen. Hän oli tuntevinaan jotain lämmintä ja hyväilevää, joka hiveli hänen otsaansa, ja oli kuin olisi hän voimattomana ja sairaana ja vaivojen ahdistamana levännyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun hän viimein kykeni aukaisemaan silmänsä ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka käy tajunnan palaamisen edellä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka täynnä kyyneleitä ja tuskansekaista hellyyttä sädehtien oli häneen kiinnitetty. Silloin hän ymmärsi, että Bengtin silmästä vierähtänyt kyynel oli hänet jälleen eloon herättänyt. Hän kietoi kätensä Bengtin kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyväilevät sanat humisivat hänen korvissaan suloisina, rauhottavina sävelinä.
"Rakastettu vaimoni — tahdoin säästää sinulta tämän … tahdoin varjella sinua — Jumala voi vielä kaiken muuttaa hyväksi … älä sure, — älä itke noin — asia ei ole vielä päätetty — Jumala voi kaikki muuttaa — ja minä uskon, että Hän on kuuleva rukoukseni…"
Ester lepäsi yhä liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla. Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi häneen, tunsi hän itsensä omituisen onnelliseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi viimeinkin hänen unelmainsa Bengt, hänen nuoruutensa rakastettu, kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt kärsimysten syvyydessä jälleen löytäneet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja itsekkäisyyden, arkuuden ja väärinymmärrysten raja-aidat ainaiseksi sortuneet ja heidän sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn.
"Älä mene luotani, Bengt", kuiskasi hän vaikeroiden, "älä salli kenenkään, kenenkään tulla tänne, en tahdo nähdä muita kuin sinua niin … sano nyt kaikki — kerro, miten rakkahimpamme on raukka rikkonut!"