Hän nyyhkytti ja vetäytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi. Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edessä mitä epämukavimmassa, väsyttävimmässä asennossa, toisella kädellään tukien Esteriä, toisella hiljaa ja hellästi häntä hyväillen. Hän tunsi, että hän tänä hetkenä oli heistä molemmista vahvempi, ja koetti kaikella rakkauden hienotunteisuudella pitää yllä Esterin mieltä ja vuodattaa hänen veristävään äidinsydämeensä samaa lohtua ja voimaa, jota hän itse oli saanut Jumalalta.
Niin hellävaroin kuin suinkin kertoi hän nyt Svenin hairahduksesta, kuinka hän sekä eräs hänen ystävistään olivat kevätjuhlassa pitäneet häikäilemättömän vallankumouksellisia puheita ja, mikä pahinta kaikesta, yliopiston rehtorin eteen käskettyinä uhkamielisesti vastanneet hänen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin.
Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yhä nojaten päätään Bengtin rintaa vasten.
Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi hän silmänsä ja katsahti ylös.
"Jumala, minä kiitän sinua!" huudahti hän, innon loiste kasvoissaan, "tätä en pelännyt, tämä ei ollut näkemäni hirmukuva! Poikani sielu saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka hän on tehnyt rikoksen, jota ihmisten täytyy ankarasti tuomita!"
Bengt ei vastannut; hän näki, että Ester oli ylen uupunut ja kiihottunut. Varovasti ja lempeästi nosti hän hänet sohvalta, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kantoi hänet makuusuojaan ja auttoi hänet vuoteeseen. Aina ennen oli Bengtiä harmittanut, että Ester niin vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itseään, nyt hän ymmärsi hänet eikä päästänyt ketään sisään, hän vei hänelle itse teen ja hoiti ja holhosi häntä huolellisesti kuin äiti.
Esterin käsi omassaan istui hän hänen vuoteensa äärellä vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro ihmetellä, kuinka muuttunut Ester oli parissa tunnissa. Oli kuin olisi hallayö hiipinyt hänen kauneutensa kukkien yli, kasvot näyttivät pienemmiltä ja kapeammilta ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet kahteen syvään, tummaan kuoppaan, jotka sinertävänvalkeitten varjojen reunustamina näyttivät vieläkin suuremmilta.
Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla verellään…
Niin sellainen on elämän laki — nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain sydänverestä; myrskynä eteenpäin kiitäessään tallaa se edeltäjänsä jalkoihinsa, imee heidän voimansa ja elämänsä. Hänen oma nuoruutensa sukelsi esiin hänen eteensä, hän muisti äitinsä surun pojan hairahdusten tähden, hän muisti hänen kyyneleensä, hän tunsi niiden nyt tulena polttavan sydäntään. Julma kiertokulku — salaperäinen kostonlaki — sato kehnosta kylvöstä, jonka vain Jumalan silmä tuntee!…
Ja hiljaisena, yksinäisenä yönhetkenä, kun hän istui vaimonsa kuumeinen käsi omassaan ja korvissaan hänen värähtelevät, tuskaiset huokauksensa, oli hän kuulevinaan nuo pyhät, totiset sanat: