"Minä olen kiivas Jumala…"
Mutta kuin vastaukseksi kaikui hänen kiusaantuneessa sielussaan suloisesti, lohduttavasti:
"Minä teen laupeuden monelle tuhannelle…"
XVIII.
Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut päivän kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdissä julkaistiin lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytöksiä ja arkailevia varotuksia, jotka sitten pyörivät kaikkien mielessä.
Kului kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin päätös annettiin. Juttu oli kutoutunut niin monista salaperäisistä, hienoista langoista, jotka täytyi selvittää katkaisematta niitä. Eräällä taholla odotettiin, että konsuli Falkenstern käyttää vaikutusvaltaansa, eivätkä Sven Falkensternin ylhäiset ja rikkaat tuttavuudet juuri erittäin lisänneet halua sulkea häntä yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e.
Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveniä. Siitä asti kuin hän kävi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei hän ollut kenenkään kanssa puhunut pelätystä erottamisesta. Hän vastasi saamiinsa kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset, kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset, joita hän herännäisenä ja miljonäärinä runsaissa määrin sai osakseen, — mutta hän pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sillä lauseella hän tuki voimiaan, jotka joskus yrittivät pettää; "jos se on oikein, jos on siunaukseksi meille kaikille, että Sven joutuu tähän nöyryytyksen sulatusahjoon, niin antaa Hän sen tapahtua. Ja jos hän voi säästää — niin säästää Hän myös."
Mutta noiden ajatusten jäljessä hiipi ikäänkuin varjo, jossa Bengtin katse ei viipynyt, hiipi kiihkeä huuto: "Mutta, Herra, säästä, jos voit!"
Mitä Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut hänelle samaa merkitystä kuin Bengtille. Kun hän oli päässyt täysin vapaaksi hirmukuvasta, joka kerran oli hänet vallan tainnottomaksi jäätänyt, tuli hänen sieluunsa omituinen rauha. Hän kirjotti Svenille joka päivä; etäällä olevanakin oli hän kuitenkin häntä lähellä ja ikäänkuin sulki hänet palavaan, rukoilevaan äidinhellyyteensä. Ja hänen uskonsa poikansa puhtauteen, hänen viattomuuteensa oli järkkymätön, siitä hän eli, se kantoi hänet kuin korkea, voimakas ilma yli päiväin levottomuuden siihen hetkeen, jolloin hän jälleen oli tapaava lemmikkinsä ja hänen silmistään lukeva, ett'ei hänen uskonsa ollut joutunut häpeään.
Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja hän tovereineen erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon.