Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden elänyt kuin oman itsensä yli kohonneena; ensi aikoina piti häntä yllä tietoisuus siitä, että hän toista säästääkseen yksin Jumalansa kanssa kärsi kautta unettomain öiden ja synkkäin päiväin, ja se täytti hänet hivelevällä martyyrintunteella, joka muuttaa äänettömän alistumisenkin nautinnoksi, — ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla hän kuumeisella innolla pakotti sieluaan tyyntymään.
Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen jännitys laukesi ja järkähtämätön todellisuus tarttui häneen, silloin lysähti hän kokoon kuin reivattu purje. Hän luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja olevansa valmis kaikkeen, mitä sitten tulisikin; mutta tuska, jota hän tunsi, kapina hänen sydämessään, kun Svenin erottaminen yliopistosta oli päätetty, näytti hänelle, ett'ei hän itse asiassa ollut elänytkään uskostaan, vaan eräästä petollisesta ajatuksesta, joka oli väijynyt jossain kätkössä sielun pohjalla: "Koska olen kaikki jättänyt Jumalan käsiin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi säästävä minua siitä, josta Hän rakkaudessaan kyllä tietää, ett'en jaksa sitä kantaa".
Hänessä alkoi nyt julma taistelu. Hänen olemuksensa jakaantui ikäänkuin kahtia, hänen sielunsa täytti kaksi ääntä. Toinen kuiskasi valittaen, nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi, tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea isku, että minun poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen yltiöpää?"
Mutta silloin vastasi toinen ääni: "Sehän juuri onkin viimeinen, mistä sinun on luovuttava. Kaikki, mitä annoit, ei ole mitään, jos vain pienimmänkään kipenen omaa itseäsi kätket Jumalalta."
Taas puhui ensimmäinen ääni, ja nyt oli se epätoivoisen vihlova:
"Olen tehnyt, mitä ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin voinut puuttua asiaan, olisi löytynyt keino pelastaa Sven tästä häpeästä; mutta en tehnyt mitään, vaan jätin kaiken sinulle — siksikö isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, että Jumala, ryhtyisi moisiin pikkuseikkoihin, ja niitänkö nyt katkeran palkan mielettömyydestäni?"
Mutta sielunsa syvyydestä kuuli hän Jumalan äänen puhuvan:
"Juuri siksi, että jätit kaiken Jumalalle, on Hän antava arvan langeta sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, että kaikesta mielettömyydestä, kaikista erehdyksistä huolimatta olet vakaasydäminen, vakaa halussasi vaeltaa Herran kasvojen edessä, on Hän sallinut tämän viimeisen iskun sinua kohdata; sillä sinä olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pistää, anna haavan kirvellä ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mikä on poistettava…"
Sven oli kirjeellä ilmottanut vanhemmilleen, että hän ja toverinsa olivat erotetut. Hänen kirjottamakseen oli kirje sävyltään alakuloinen, voi huomata hänen viime hetkeen asti luulleen pääsevänsä rangaistuksesta. Tekipä hän kirjeen lopulla, pieniä synkkiä viittauksia siihen suuntaan, ett'ei hän ehkä enää saisikaan palata kotiin, kun hän näin oli tehnyt tyhjäksi vanhempien toiveet j.n.e.
Ester sähkötti heidän molempain puolesta vastaukseksi: "Mitä tahansa tunnetkin, kuinka syvä lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo, jotka ymmärtävät sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa on sinun odotettava kaksi tuntia, siellä kohtaat minut, äitisi. Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!"