Sillä Ester tunsi, että hänen täytyi nähdä Sveniä ja puhutella häntä, ennenkuin tämä kohtasi isänsä. Masentunut ja sisäisen taistelun raatama kuin Bengt oli, ei hänen sopinut ensimmäisiä sanoja lausua kotiin palaavalle.

Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mitään tuosta kohtaamisesta, vaan kertoi hänelle ainoastaan Svenin sähkösanomasta, jonka tämä oli osottanut äidilleen ja jossa hän ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana päivänä.

Heti päivällisen jälkeen matkusti hän Sveniä vastaan. Bengt oli lähtenyt Vångaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia sanomaan konsulille, kun tämä tuli kotiin, että hänen oli täytynyt mennä, mutta että hän kyllä oli palaava siksi, kuin Sven tuli.

Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma näinä odotuksen hetkinä. Ester oli itse kutsunut sisään vanhat palvelijat — Bengt ei tahtonut puhua kenenkään kanssa — ja kertonut heille, mitä oli tapahtunut; hän tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveniä, ja hän arveli, että heidän rakkautensa ja kiintymyksensä oikeutti heidät saamaan tietää totuuden itse isäntäväeltä eikä vain juorupuheista ja salateitä. Heillä oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet siitä lehdistä, osaksi kaupungilla kuulleet siitä puhuttavan, mutta ei yksikään ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin että konsulin poika erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat vakuutetuiksi siitä, että todella niin oli tapahtunut, herätti tuo tieto mitä syvintä suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta päivää pysyvää aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn. Eriksonin kasvot kävivät entistäkin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja, jos suinkin mahdollista, palveli hän vääryyttä kärsinyttä herrasväkeään vielä hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka siinä mielipiteessään, että koko yliopisto professoreineen ja tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiopäivänä oli joutuva ankaraan edesvastuusen siitä, mitä he olivat rikkoneet Svenin kaltaista Jumalan enkeliä vastaan…

Iltapäivä oli kirkas ja lempeä; pitkällinen sade oli lakannut, pilvet olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkivät säteet heittivät kimmeltävää hohdetta kosteille puille ja pensaille. Mäet olivat täynnään kevätkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen, heijastuen punaiselle ja ruskealle sinistä taivasta vasten, kevään sulotuoksu leijaili kautta viileän, kostean ilman ja metsäin helmasta kuului lintujen lakkaamatonta, livertelevää, houkuttelevaa laulua.

Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun, surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen…

Esterin juna saapui myöhemmin kuin etelästä tuleva; jos siis kaikki kävi laskujen mukaan, oli Sven hänen tullessaan oleva asemalla häntä vastassa. Jälleennäkemisen hetki väikkyi lakkaamatta hänen edessään; taiotun itsepintaisena loi hänen mielikuvituksensa yhä uudelleen ja uudelleen kuvan siitä, kuinka hän sulkee syliinsä kaivatun pojan ja katsoo hänen kauniisiin, syviin silmiinsä. Juna kiisi pikajunan nopeudella ja hänellä oli vain tunnin matka, mutta hänestä tuntui, että hänen edessään oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli jäljellä vain puolituntia … nyt neljännes … nyt kohahti juna lähinnä viimeisen aseman ohi … nyt oli enää kymmenen minuuttia … nyt vain viisi … mutta kuinka nuo minuutin matelivat … kuinka sekunnit kasvoivat raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat hänen kaipauksesta värisevälle mielikuvitukselleen!… Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle ja vauhti hiljeni … sydän sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet kohosivat silmiin… Hän kiiruhti vaunusillalle ja tähysti asemaa kohti … tuolla, tuolla hän seisoi aivan entisensä kaltaisena … vaaleassa kesäpuvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa päässään oli hän kuin kuva säteilevän kauniista nuoruudesta. Ester näki, miten hän rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin kärsimättömin katsein tarkasteli vaununikkunoita… Nyt huomaa hän Esterin, joka seisoo nenäliinaa heiluttaen, hänen koko kasvonsa kirkastuvat kuin auringonpaisteesta, hän vastaa lakillaan äidin tervehdykseen, juoksee esiin, ja kun juna pysähtyy, nostaa hän hänet alas ja sulkee hänet lapsellisia riemuhuutoja päästäen syliinsä.

"Äiti, rakas pikku äiti, miten hyvä olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi vastaan!"

Ester ei voinut mitään sanoa; hän hymyili kyynelten lomasta ja vastasi puolestaan Svenin hellään tervehdykseen.

"Tule nyt, äiti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti käsivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siellä voimme istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ikävöinnyt tätä hetkeä, äiti!"