Sven puristi hänen kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, katseli häntä silmiin säteilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen avomieliseen, luontevaan tapaansa.
"Kuinka isä voi — mitä sanoo isä!"
"Voi, poikani, menettelysi on sattunut isääsi kovasti — isä on niin muuttunut, niin vanhennut, Sven, … se tulee surettamaan sinua…"
Sven huokasi.
"Tiedän sen … se onkin tuottanut minulle eninten huolta … isä on sitäpaitsi ollut niin hellä minua kohtaan näinä aikoina. Onnettomuustoverini, Max Strömer, ei saanut ollenkaan samaa ystävällisyyttä ja ymmärtämistä osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin minä ankaralta, ylpeältä isältäni, ja sinä ymmärrät, että siksi on minuun vielä enemmän koskenut, että olen sellaista surua hänelle tuottanut… Nyt, äiti", jatkoi hän, kun he olivat tulleet huoneeseen ja hän oli ottanut Esteriltä päällysvaatteet ja päivävarjon, "nyt pitää sinun istua tuolle tuolille ja minä laskeun, kuin muinoin pienenä ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mitä sinulla on minulle sanottavaa…"
Hän siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle hänen jalkainsa juureen miellyttävän vallattomaan asentoon.
"Kas niin, pikku äiti", sanoi hän, nojaten käsivarttaan Esterin syliin ja pää käden varassa katsoen ylös häneen, "alotahan nyt kuulustelusi ja — rangaistuksesi…"
"Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin…"
Ester sulki hänen päänsä molempiin käsiinsä, taivutti sitä hiukan taaksepäin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.
"Äiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen katseen yli, joka äitiä kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin pieni poika, kerroit minulle, että olin asunut sydämessäsi pienenä laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksilläni?… Lasten tunteet ovat hyvin ihmeellisiä, yhtä eriskummallisia, yhtä kaukana todellisuudesta kuin heidän käsityksensä ulkonaisista esineistä. En voisi ikinä sanoin selittää, mitä tunsin, kun kerroit minulle tuon pienen sadun laululinnusta… Monta kertaa olen koettanut kirjottaa siitä runon, mutta en ole osannut … kaikki oli niin tyhjää, kylmää, väritöntä lapsuudenmuistojeni salaperäisten tunnelmain rinnalla… Mutta katso, äiti, mitä silloin tunsin, se kahlehti minut koko elämäkseni … luuletko, että se, joka on ollut laululintunen sinun sydämessäsi ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne aamu-unelmiinsa — luuletko että hän voisi tehdä jotain alhaista, jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syvälle ja kuinka kauan tahdot, sielussani ei ole mitään, jota minun tarvitsisi peittää sinulta, eikä liioin mitään, jota tahtoisin peittää."