"Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin pään rintaansa vasten ja suudellen hänen silmiään, niinkuin hänen oli ollut tapana, kun Sven oli pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan sinua koskaan epäillyt … muista, Sven, että olen luottanut sinuun, niinkuin vain äiti voi luottaa lapseensa … tunsin itsessäni miltei riemuitsevaa varmuutta, että sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt itsesi hairahdukseen syypääksi… Ja nyt, poikani, kerrot minulle kaikki … nyt annat minun nähdä 'sadun sydämen', niinkuin meidän oli tapana sanoa…"
Sven pyyhkäisi kädellään paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteensä tuumivan näköisenä.
"Niin, mitä tahdot minua sanomaan", virkkoi hän viimein hitaasti ja uneksivaisesti. "Katsos, äiti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa omasta itsestään… Kun jouduin ulos elämään, olin haaveilija, ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen lienenkin sisimmältä olemukseltani. Mutta olin myös uhkamielinen metsälintu, joka ikävöi saadakseen levittää siipensä, joita isä niin kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. Elämäni kodissa lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin päivänpaisteista unta sinun luonasi ja ukkosilmoja isän luona. Mutta todellisuus on vähän muutakin, se on voimakas kevät-ilma ja lämmin kesähenkäys, ja se, joka ei ole siihen tottunut, helposti siitä huumautuu. Niin kävi minun, huumaus valtasi minut ja minä lensin yli suurten syvyyksien… Nyt kerron sinulle kaikki… Tosiaankin herätti suurta ihmetystä ja paheksumista, että minä kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrkästi kallistuin 'vasemmalle' — minulle ilmestyi panettelunhaluisia vihamiehiä … ihmiset näkevät niin mielellään muissa kehnoja vaikuttimia, maineen etsintää ja muuta sellaista… Tahdon nyt myös tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon lukenut, mutta siihen ei ollut syynä vain laiskuus, vielä vähemmän huvittelu… Olen alkanut kirjottaa, äiti, suurta teosta kansantaloudesta, sitä tutkin ja laiminlöin kaiken muun."
"Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siitä?" kysyi
Ester hieman nuhtelevaisesti.
"Koska en voinut puhua siitä, äiti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi kertoa, sitä ei voi kahlehtia ajatuksin eikä sanoin. Minusta tuntui, kuin olisi se, mikä minussa liikkui, lentänyt matkoihinsa, jos olisin siitä puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsestäni jotain, joka juuri oli muodostumassa — nyt vasta, kun olen hiukan selvillä itsestäni, voin puhua. — Ja sitte, äiti, olen kokenut jotain … niin, minulle on jotain tapahtunut…"
Sven keskeytti itsensä ja katsoi maahan. Hänen kasvoilleen oli äkkiä levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut nähnyt. Hän ymmärsi, että hän nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka hän kerran näki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille hän ei ollut voinut tunkea.
"Mitä sinulle tapahtui, poikani?" sanoi hän matalalla äänellä ja silitti hyväileväisesti kädellään Svenin otsaa.
"Niin, äiti", vastasi Sven ja katsahti jälleen ylös, "se on niin muodotonta, niin himmeää kuin utuinen pastellikuva — ja kuitenkin on siinä niin paljon todellisuutta… Katsos, eräs oli saanut omituisen vallan ylitseni — vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo eräs — tai selvästi sanoen — nainen oli löytänyt suorimman tien sisimpääni, missä suurin vaarani minua väijyykin… Hän oli tavattoman kaunis, paitsi sinua en ole nähnyt toista niin kaunista naista… Tuskin tiedän, rakastinko häntä koskaan, mutta hän hallitsi minua jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kevät-unelmat ja kesätunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina ikäänkuin etsin jotain, vaikk'en löytänyt; kun olin hänen seurassaan, vangitsi hän minut kokonaan, täytti minut ikäänkuin omalla itsellään; mutta, kun tulin pois hänen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu, mutta häntä en kaivannut, vaan jotain muuta… Sitte, niin, sitte tuli aika … omituinen kiusauksen aika, … mutta sitte vapauduin vain parin sanan kautta … minä ymmärsin äkkiä, mitä ikävöin, mitä kaipasin hänessä … kaipasin sinua … ymmärsin, että minun täytyy löytää sinut siinä naisessa, jota olen rakastava … ja joll'en tapaa sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riistäydyin irti … tiedän, että tuotin tuskaa, että minua sanottiin julmaksi ja sydämettömäksi, mutta en voinut toisin … me kaksi, me olimme oikeastaan vieraat toisillemme emmekä olisi voineet koskaan muuksi muuttua … hänellä oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja se, mitä hän sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin hänestä…"
"Etkö tahdo sanoa hänen nimeään?" kysyi Ester epäröiden.
"En, äiti, hän ei ollut sellainen, että tahtoisin sinun saavan selkoa hänestä. Sen vain voin sanoa sinulle, että hän oli korkeasukuinen, hienostuneen itsekäs nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen minut, kuten hänen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina me vain kiistelimme; mutta ymmärrät kyllä, ett'eivät kiistamme olleet tyhjää jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihkeä otuksenajo ihanana kevätaamuna raisun ratsun varassa…"