"Mistä johtuu, ett'et tästäkään ole minulle kertonut, Sven?"
"Siitä, sanon sen vielä kerran, etten voinut; se oli niin muodotonta, epämääräistä, en itsekään tiennyt, mitä tunsin; vasta nyt, perästä päin, ymmärrän kaikki. Ja sitte tunsin, että minulla oli voimaa yksin kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enkä tehdä levottomaksi. Kun se hetki tulee, että tielleni sattuu jotain, josta en voi suoriutua, — silloin käännyn kyllä sinun puoleesi."
"Mitä nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennestään, vaikka minä vielä vähemmän kuin sinä voin antaa sille muotoa ja nimeä", sanoi Ester hieman hymyillen.
Sven pudisti päätään.
"Ei, äiti, eihän se ole mahdollista…"
"Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella … syksyllä … noin marraskuussa … silloin kohtasitte toisenne…"
Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pelästyneenä.
"Mutta, äiti, oletko kaukonäkijä?"
"Äidit ovat aina kaukonäkijöitä", vastasi Ester hymyillen, "voisin sanoa sinulle, missä kirjeessä ensi kerran ikäänkuin kuulin vieraitten sävelten huminaa. Tunsin sen sitä paitsi omituisena takaa-ajavana epäsoinnun tunteena… Muista, rakas poikani, että niin luja on side välillämme, että vaikka menisit maailman ääriin, ei aika eikä paikka voisi estää minua aina sydämessäni tuntemasta, mitkä ilot ja surut sinun sydäntäsi kohtaavat…"
Sven ei vastannut; hänen katseessaan välähti kostea kiilto, hän nosti äidin käden huulilleen ja istui hetken nojaten päätään hänen syliinsä… Sitten nousi hän nopeasti, suuteli äitiä vielä kerran, otti tuolin ja istuutui hänen viereensä, käsi äidin tuolin selkänojalla.