"Nyt, äiti, saat kuulla 'sadun sydämen'; nämä olivat vain johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun pääsin irti hänestä, tapahtui minussa raju mullistus. En tiedä, ymmärrätkö minua oikein — mutta totta kai, sillä sinähän ymmärrät kaikki — niin, ymmärrätkö minua, kun sanon, että hänen persoonallisuutensa, huolimatta vastarinnastani hänen koko elämänkatsomuksensa suhteen, kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimittää falkensterniläisiksi vesoiksi … ymmärrätkö minua?

"Täydelleen", vastasi Ester ja hymyili.

"No niin, kun pääsin vapaaksi, silloin heittäysin olentoni koko voimalla sen kimppuun, mitä hän oli minussa nostanut ilmoille ja revin sen kappaleiksi kuin ärsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan — joskus illasta aamuun, — laiminlöin muut opinnot, kävin työväenkokouksissa ja jouduin yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan, halveksivasti lausuen: 'yltiöpäät!' Tuolla mielellä ollessani sattui minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko elämääni. Kerron sen. Oli muuan päivä kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua' kevätjuhlaa. Olin lähtenyt kävelylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierellä olisi ollut lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta päästä eteenpäin liejussa. Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyläinen työmies, joka myös käveli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa näin, kuka oli tulossa, tunsin hänet ylioppilasten ja työmiesten yhteisistä kokouksista; hän on keski-ikäinen, harmaahiuksinen mies, useamman kunnon pojan isä — heidätkin tunnen — erittäin kunnioitettava ja kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet mennä sillä toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni hänen mennä sivuitseni; mutta en ennättänyt, hänen vaistonsa antaa tietä ja alentua oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyvän matkan päässä astui hän alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehdä mitään estääkseni häntä, mutta kun kohtasimme, pysähdyin ja nostin hänelle lakkiani. Hän tunsi minut, tervehti hymyllä, joka minusta tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenpäin loassa, kunnes hän jälleen voi päästä kuivalle olematta minun tielläni. Mutta kun olimme jättäneet toisemme selän taa ja minä ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mikä sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, äiti, itkin ajatellessani elämän kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka kengänrihmoja en ole kelvollinen aukaisemaan, on täytymys astua alas lokaan kaksikymmenvuotiaan poikanulikan tähden, siksi että — niin, miksi? Siksi, että hän on 'ainoastaan' kelpo työmies, joka on kasvattanut kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyödyksi, ja minä — minä olen sallinut antaa itselleni elämän ja sitte kulkeutunut sen läpi ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli hänen kumarruttava edessäni ja väistyttävä… Sinä hetkenä, äiti, näin koko tämän elämän vääryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sinä hetkenä opin tuntemaan itseni ja mitä Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten vielä virratessa, omistavani elämäni työmiesten asialle ja sille pyrinnölle, joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta työmiehinä ja opettaa ihmisiä ymmärtämään, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mitään merkitystä, vaan että kaikki riippuu siitä, miten me tehtävämme suoritamme, ja ett'ei maan päällä ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisiä toistemme suhteen, ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siitä, istunko kuninkaan neuvospöydän ääressä vaiko muuraan taloa… Katsos, äiti, sinä hetkenä sattui meidän suvussamme jotain merkillistä — se täytettiin, mikä oli täytetyksi tuleva, falkensterniläinen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi aines, joka tästä lähtein on oleva sukumme voima, näki päivänvalon… Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni ryntäsivät, olleet murskata minut… Niin, olihan se vähän omituinen juttu … ehkä on niitä, joiden silmissä näyttää ainoastaan naurettavalta, että nuori ylioppilas itkee siksi, että työmies on väistynyt hänen tieltään, mutta hänestä sanon samaa kuin Andersen sadussaan: 'hän menköön ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!' Tiedän kaikessa tapauksessa, että sinä minua ymmärrät — sinä ymmärrät, että se hetki oli minulle tehtävääni pyhittymisen hetki!"

"Niin, rakkahani, ymmärrän sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester hellästi, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon pyhittymiseen."

"Kiitos!"

Sven suuteli hänen kättään ja jatkoi:

"Nyt tiedät, millä mielellä olin kevätjuhlan lähetessä. Sieluni kaikki kielet olivat niin kireässä jänteessä, ett'ei ollut vaikea saada niitä soimaan 'sturm und drang' säveliä… Ihana ilma, paisuvat ummut ja tanssivat kevätpurot tekivät myös voitavansa huumatakseen mieleni… Kevään ja nuoruuden hurma virtasi tulena veressäni, tunsin itsessäni rynnistävää voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja alhaisuuden lohikäärmeitä… Muistatko Björnsonin ihanaa runoa:

"Into nuor', into nuor' on kuin kotka ilmojen, taiston-, saaliinhimoinen, kukkuloille halu sen! Veri nuor', veri nuor' meret halkoo höyrynä, virrat, jäätkin tiellänsä murskaa, mieli hymyssä!"

"Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina päivinä… Ja sitte, äiti, olet antanut minulle vaarallisen perinnön, sen lahjan, että kaikki sydämet heti aukenevat minulle selki selälleen, että myötätnntoisuus ja rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. Elämä huumaa, tuntuu kuin olisi sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa häikäilemättä ilmi kaiken, mitä se ajattelee ja tuntee, varmana siitä, että ihmiset antavat sille anteeksi sen, mitä eivät anna anteeksi elämän lapsipuolille… Siinä piilee vaara…"

"Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, että voit vaaran välttää; se pieni seikka, että silmäsi on keksinyt tuon hemmotellun lapsen, auttaa sinua sitä kurittamaan…"