"Olet oikeassa, äiti; kyllä minua on pienet rautasuitsetkin pitelemässä, ja ne ovat myös sinun perintöäsi. Villejä varsojani vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja hän kai on estävä niitä karkaamasta liian huimasti eteenpäin… No … sitte lähestyi tuo onneton päivä — oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se vielä huumaustamme lisäsi. Löysin ystäviä kaikkialla, ajatusten ja mielipiteitten vaihto oli vilkas … seurustelin aamusta iltaan, pohdin kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko elämä ollut kuin yksi ainoa ihana, aurinkoinen päivä. Sitte — niin, äiti, tahdon tehdä rehellisen tunnustuksen, minä olin liiaksi lasia kilistellyt silloin, kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mitä sanoin enkä liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sillä … niin, käyttääkseni lievää lausetapaa … kyllä ne eivät juuri olleet lojaalisia. Joissakin sanomalehdissä sanottiin, että puheeni oli verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, että minun yliopistosta erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin, tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken voitavani sovittaakseni vikani —- olen kiertänyt kaikkien asianomaisten luona ja nöyrästi pyytänyt anteeksi — tuomioni julistamisen jälkeen — ennen sitä en voinut enkä liioin tahtonut…"
Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre oli Svenille omainen!…
"Ja mitä sanoivat 'asianomaiset'?"
"Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat sydämestään anteeksi, sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silmälasejaan ja piteli sangen pahoin nenäänsä koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen kertaan, miksi en ollut pyytänyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen… Minä vastasin, ett'en ollut tahtonut pyytää anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu. Hän katsoi minuun hieman kummastuneena, hän ei oikein näyttänyt ymmärtävän minua, tuo kunnon ukko… Mutta katsos, äiti, pyysin anteeksi, koska olen mielestäni osottanut sopimatonta käytöstä ja puuttuvaa elämänymmärrystä, mutta — minä en kadu. Sitä kannattaa muistella, että kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydessään, muuta tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta, pysyvät elämän syvimpinä totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys, vapaus… Tiedän rikkoneeni, mutta mieluummin sitä rikostani muistan kuin monia niin sanottuja ansioita… Ymmärrätkö?"
Hän pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja silmissä kimmelsi haaveellinen loiste.
"Niin, poikani, ymmärrän sinut — ehkäpä liiankin hyvin. Näetkös, Sven, minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syypää hairahdukseesi; minun metsälinnunluontoni kai sinussa tulee esiin. Minähän olen aina niin vähän välittänyt ulkonaisista eduista, joihin muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti asettunut kaikellaista sellaista vastaan, minkä 'yleinen mielipide' joko hyväksyi tai hylkäsi. Siinähän juuri oli isän kova koettelemus, ett'en piitannut hänen nimestään enkä rahoistaan; hänestä olin kiittämätön, kun en ymmärtänyt, mitä uhrauksia hän oli tehnyt tähteni … mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde kaikki kaikessa… Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niinkään paljon rikkonut minua vastaan, minun pitäisi ehkä suorastaan olla enemmän pahoillani kuin olen… Mutta isän on niin toista — hänestä on hänen nimensä saanut tahran … isä rukka…"
"Niin, minä tiedän, minä tiedän", keskeytti Sven hiukan hajamielisenä, "tiedän tuottaneeni isälle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sitä niin hyvin kuin voin. Ja nyt, äiti", jatkoi hän vilkkaammin, "olen kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen onnistunut siitä pidättämään itselleni. Sillä oikeastaanhan tiedän niin vähän omasta itsestäni — ja vielä vähemmän elämästä. Minusta tuntuu vain siltä, että se on edessäni niin suurena, niin ihmeellisenä, niin ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon. Muistatko, että pienenä minulla oli tapana sanoa, että Guckalla oli saturasia, jonka hän joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt elämä — se on suuri saturasia, ja sen vieressä istuu salaperäinen kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisistä asioista… Niin, äiti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas elämä on edessä — kaikkine taisteluineen…"
Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse silmässään…
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi, hyväileväisesti silittäessään kädellään Svenin päätä:
"Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko vielä osannet lausua pienen runosi metsästä samoin hurskain tuntein kuin ennen?"