Svenin ilme muuttui ja silmäin väliin muodostui pieni ryppy, joka sai hänet muistuttamaan isäänsä.
"Ymmärrän, mitä tarkotat, äiti, ja sanon vilpittömästi, että hiukan eroa on ehkä olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu meihin ja heittää ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme… Mutta yhden asian voin sanoa, äiti, nimittäin, että tunnen, että noista suurista kysymyksistä: 'mistä ja mihin?' 'kuka on Hän? mitä Hän tahtoo!' niistä emme pääse erilleen. Kuinka niitä koetammekin kiertää, jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua niihin käsiksi. Ja tahdon sanoa sinulle myös, ett'en maailmanhistoriassa tiedä mitään niin ihanaa kuin Kristus… Usein mietiskellessäni — ja minä mietiskelen paljon, paljon — kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylhäisessä, yksinkertaisessa majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'… Ja äiti, olen pitänyt sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten rukoilen usein, usein: 'Älä hylkää minua, Jumala, vaan salli minun palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'"
"Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin sydämelleen, "se rukous on jo kuultu. Älä väsy rukoilemasta, niin kerran kaikki elämän arvotukset sinulle selviävät!" — — —
Kahdessa tunnissa ei ennätetä paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne ovat vierähtäneet, jättävät ne jälkeensä ajattomuudentunteen, ijäisyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lentäneet niiden mielestä, jotka pitkän eron tai surullisten elämäntapahtumain jälkeen taas ovat löytäneet toisensa.
Ester ja Sven säpsähtivät molemmat lähtökellon helähdystä, kuin olisivat unesta heränneet.
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan tähän istuimme!"
"Kyllä, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös varmaa", vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myöhästy."
Sven auttoi Esterin ylle, keräsi matkakapineensa ja maksoi velkansa, jonka jälkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyvissä ajoin ennättääkseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heidät kotikaupunkiin.
Asemalla olivat vaunut ajajoineen sekä yksi palvelijoista vastassa.
Bengt oli siis ymmärtänyt Esterin lähteneen Sveniä kohtaamaan, sillä
Svenin vuoksi hän ei olisi antanut valjastaa hevosia.
Kun he tulivat kotiin, näytti melkein siltä, kuin olisi asunto ollut autio; Bengtiä ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat vastassa ja tervehtivät pelästyksensekaisella kunnioituksella, niinkuin Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen tapaan lähestyä. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; hän tervehti iloisesti ja ystävällisesti ja pyörähytti Guckaa ympäri, niinkuin ennenkin. Pelästynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi sijaa säteilevän tyytyväiselle hymylle. Jumalan kiitos, he eivät olleet sentään kyenneet poikaa kovin pahasti pitelemään, nuo oppineet peikot, reipas ja iloinen ja kaunis hän yhä oli, heidän uhallaankin!