Sven meni heti isänsä luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja kuunteli, mutta ei erottanut ääntäkään, ei liikettäkään huoneesta; kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siellä olisi ollut ainoatakaan ihmistä. Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui hänen sydämelleen ja hän kiiruhti pois omaan huoneeseensa, tänä odotuksen hetkenä ajatuksineen, rukouksineen ympäröidäkseen niitä kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa.
XIX.
Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui tämä lepotuolissaan asennossa, joka ilmaisi sekä sielun että ruumiin väsymystä. Hän ei noussut pojan astuissa sisään, kohotti vain päätään ja loi Sveniin hetkiseksi katseen, joka vihlaisi tämän sydäntä. Niin, hän oli muuttunut näinä viikkoina, hän oli vanhennut ja kuin rappeutunut… Ja siihen oli hänen oma poikansa syypää… Svenin sielussa syntyi ikäänkuin katumuksen ja itsesyytösten aallokko, nyyhkytys väänsi hänen kasvonsa, hän syöksyi isänsä luo, tarttui hänen käteensä ja huudahti:
"Anna anteeksi, rakas isä! Voitko antaa anteeksi minulle?"
Bengt työnsi Svenin luotaan, tosin ei epäystävällisesti, mutta sama väsynyt ilme kasvoissaan.
"Sinä olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi hän viimein.
"Niin, isä, tiedän rikkoneeni", vastasi Sven nöyrästi, "tiedän tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmissä. Mutta Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan elää, toivon kerran tuottavani kunniaa sinulle, isä…"
"Minä toivoin sitä", vastasi Bengt, lyhyesti.
"Et saa sanoa niin, isä", huudahti Sven, "et saa epäillä minua!
Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden…"
"Osota ensin, että sinussa, on hyvää tahtoa, niin tahdon luottaa sinuun…"