"Se ei ole luottamusta, se, isä! Luottamuksensa tulee aina ensin antaa."
"En voi vielä luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itselläni olleen niin paljon voimaa kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, että olin leikkinyt piilosta oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sitä mahdottomuutta, että minun poikani erotettaisiin yliopistosta. Tiedän, että kaikessa, mitä tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja että Hän viimein on johtava kaikki hyvään loppuun; mutta, poikani, minä en voi vielä sitä tuntea. Sinä olet lyönyt minut rammaksi, Sven, myös uskoni Jumalaan; kun sen jälleen löydän, kun taas tunnen itseni Hänen tottelevaiseksi, nöyräksi lapsekseen, ja siihen olen kerran pääsevä — silloin tulee kyllä myös meidänkin välimme hyväksi…"
"Etkö tahdo siis antaa anteeksi, isä?" huudahti Sven kiihkeän liikutuksen vallassa.
Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeellä. Taas särähti Svenin sydämessä, kun hän näki isän väsyneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja notkea se oli vain pari kuukautta sitten.
"Kyllä, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille kätensä, "sydämestäni annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi minulle, suurimmalle syntisistä. Mutta siitä kaikesta, mikä ilon ja uskon ja toivon nimeä kantaa, siitä en ole vielä saanut kiinni… Mutta tottahan selvinnee … älkäämme enää puhuko tästä… Jäät kai nyt kotiin joksikin aikaa, niin että saamme sitten suunnitella lähimmän tulevaisuutesi…"
Hän nyykäytti pariin kertaan päätään, ystävällisesti, mutta samalla surumielisesti ja väsyneesti hymyten. Sitte meni hän kirjotuspöytänsä ääreen eikä näyttänyt enää panevan huomiota Sveniin.
Kun Sven tuli Esterin luo, oli hän aivan epätoivoisen näköinen.
"Niin, äiti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti hän, "isä otti asian, kuin olisi se ollut murhenäytelmä, oikea perheonnettomuus, hän kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, että olin lyönyt hänet rammaksi, että hän on murtunut mies, enkä tiedä, mitä kaikkea kauheaa."
"Niin, isä voi kiihtyä, kun hän on traagillisella tuulellaan", vastasi Ester puoliksi hymyillen.
"Niin voikin, totta tosiaan. Enhän minä Herran nimessä liene tehnyt mitään huonoa tekoa enkä liene häväissyt nimeämme, siksi, ett'en ole niin aivan asioissa pysynyt!…"