"Et, poikani, huonoon tekoon et ole syypää, tiedät, ett'ei kukaan niin arvele, kaikkein vähinten isä. Mutta sinä tiedät kyllä myöskin, ett'ei ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja että monen silmissä on tämä tapahtuma meille häpeäksi. Eivät kaikki ole niin väliäpitämättömiä maailman tuomiosta, kuin sinä ja minä. Mitä luulet koko suvun, mitä luulet ylhäisten, ylpeitten tätien sanovan?"
"No, sen nyt aivan selvästi näen edessäni", sanoi Sven nauraen, "varsinkin voin kuvailla mielessäni, miltä he näyttävät, kun minä, kelvoton kappale, kerran astun heidän eteensä, jos he edes koskaan tahtonevat minua enää nähdä…"
"Niin, isä sai eilen kirjeen Helena tädiltä, ja voin sinulle vakuuttaa, että hänen silmissään oli juttu perhenäytelmä synkintä lajia… No niin, ethän silloin voine vaatia, ett'ei se isästä tunnu vaikealta. Olet koskettanut isän arimpaan kohtaan: hänen isiltä perittyyn sukuylpeyteensä. Isä rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua, sattunut…"
Sven kohautti olkapäitään.
"Missä sitten on kristillinen nöyryys?" kysyi hän ivallisesti.
"Missäkö se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, missä sitä ei ole: meissä itsessämme; sitä ei ole kenessäkään meistä. Ole varma siitä, että ylpeyttä voi piillä sinunkin korskassa välinpitämättömyydessäsi ihmisten arvosteluista. Nöyryyttä, todellista nöyryyttä on vain yhdessä, Hänessä, joka taisi antaa itsestänsä tuon ihmeellisen todistuksen: 'minä olen siveä ja nöyrä sydämestä'. Ainoastaan häneltä voi kova, kapinallinen sydämemme oppia nöyryyttä. Ja voit olla varma, että isä sitä Hänen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon taistelua, paljon sydämen seurustelua nöyryyden Herran kanssa vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua Hänelle. Ja meidän, joilla ei ehkä ole niin kovaa taistelua kestettävänä intohimojamme vastaan, meidän ei pidä tuomita ankarasti sitä, jonka voitto kerran on oleva myös ihanampi kuin muiden, niinkuin hänen taistelunsakin oli vaikeampi…"
"Niin, olet oikeassa, rakas äiti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo tuomita isää, Jumala minulle anteeksi antakoon, enhän ole tuottanut isälle muuta kuin huolta eikä hän ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa sanaa…"
Nyt seurasi päiviä, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia. Bengt ei ollut epäystävällinen Svenille, pikemmin päinvastoin, mutta hän oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun hän kävi kovaa sieluntaistelua, heittäysi hän työhön ja etsi yksinäisyyttä. Usein matkusti hän varhain aamupäivällä Vångaan, jossa viipyi koko päivän, ja iltaisin läksi hän joskus pitkille kävelyretkille, omat ajatuksensa ainoana seuranaan.
Mitä Sveniin tulee, oli hänet vallannut runokuume ja hän istui milt'ei kaiket päivät kirjotuspöytänsä ääressä. Hänellä oli muutamia huoneita kolmannessa kerrassa, minne Ester oli järjestänyt hänelle pienen asunnon, josta oli kaunis näköala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta sisustusta valitessaan oli hän etsinyt juuri niitä muotoja ja värejä, jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan ympärillään hivelevää hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden jälkeen, hän nautti päivänpaisteisesta, kimmeltävästä merenlahdesta, joka levisi hänen ikkunansa edessä; mutta enin hän nautti, kun hän kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilevät kasvot kurkistivat hänen olkansa takaa ja hellät, äidinkädet lempeällä väkivallalla riistivät hänet kirjotuspöydän äärestä saadakseen hänet aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lepäämään. Ajatukset nousivat hänen sielustaan niin selvinä ja elävinä, hänestä tuntui, ettei kirjottaminen koskaan ollut käynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto isän ja hänen välisestään epäsoinuusta oli vain kuin äkkiä kohoovan ja yhtä äkkiä haihtuvan pilvenhattaran varjo.
Välistä laski hän kynän syrjään, nojasi päätä käteensä ja katseli uneksien meren yli.