"Minun pitäisi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli hän; "sitä, mitä on tapahtunut, pitää moni, vieläpä oma isänikin, häpeänä!… Ja silloin istun minä tässä ja tunnen itseni vain onnelliseksi… Mutta en tosiaankaan voi sitä auttaa … minä olen kai jollain lailla vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen… Kuinkahan oppisin edes olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsensä kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eivät välitä vähääkään?"
Hän pudisti päätään ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin hattarain varjot hänen ajatuksistaan.
Välistä, kun Ester tuli hänen luokseen, luki hän ääneen, mitä oli kirjottanut; ei hän kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta, välistä täytyi hänen kuulla ankaria arvosteluja, jotka hän kuitenkin aina otti lapsellisella hyvänsävyisyydellä vastaan.
"No, aiotko julaista tämän?" kysyi Ester kerran pitemmältä kuultuaan.
Sven katseli miettien eteensä.
"En tiedä", sanoi hän viimein, "se on kyllä hyvin epäkypsää, vaikka minä tietysti olen siihen ihastunut. Sitä paitsi, äiti, minulta puuttuu vallan eräs kiihotin, joka on kirjailijalle välttämätön — minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yhtä yhdentekevä kuin heidän moitteensa…"
"Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydeltä, Sven; jos olisit vähemmän varma vallotuskyvystäsi, et olisi myöskään niin suurisanainen…"
"Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyväntahtoista ja samalla hieman uhkamielistä hymyä, "mutta tällaisenani ei minussa tosiaankaan ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon puhua heille, erittäinkin muutamille määrätyille, tahdon sanoillani herättää väittelyä ja häiriötä. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja sitte lähettää sen juuri sinne, missä haluan sen nostavan vanhaa pölyä ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain iloakin pitänee olla falkensterniläisistä miljoonista…"
"Sinäpä olet soma, Sven; käsittelet isän rahoja, kuin olisivat ne omiasi…"
Sven nousi.