"Niin, tiedätkö, äiti, teen mielestäni isälle todellisen palveluksen, kun autan häntä hiukan iskemään rahakirstujensa suonta…"
"Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sen palveluksen tekevät hänelle jo tarpeeksi monet. Eikä sinun liioin tarvitse pelätä, että isä kitsastelee. Tiedän kertoa sinulle, että hän panee menemään kaikki vuotuiset tulonsa ja vielä enemmänkin…"
Sven nyykäytti hyväksyvästi päätään.
"Se on ilahuttavaa kuulla, äiti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen täytyy ulos maailmaan … ulos … ulos … silloin niistä tulee raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden elämään; muutoin tulee niistä mätäpaiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkyttävät kokonaisia perheitä. Tiedätkö, mitä aion tehdä, kun saan perintöni — joll'ei isä tee minua perinnöttömäksi, johon hänellä kyllä on paljon syytä…?"
"En, mutta luulenpa, ett'et anna sen jäädä kassakaappeihin…"
"Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan — sirottaa sen elämääsynnyttäviksi siemeniksi… Lapsilleni — jos nain ja saan lapsia, ei pidä jäädä muuta perintöä kuin hyvä kasvatus ja niin paljon rahaa, että voivat alkaa jotakin ammattia."
"Oh, Sven, niinkö pitkälle aiot mennä…"
"Niin, juuri niin pitkälle, äiti!… Luuletko sinä, että ihmiset tekevät minkään palveluksen lapsilleen antamalla heidän periä rahoja? Ei, heidän pitää periä työkykyä ja elämänhalua ja rohkeutta murtaa tiensä, ja rahat vain ovat esteenä ja särkevät tuon kaiken. Terveessä köyhyydessä piilee elämänkykyä — tiedätkö, miksi olen sellainen kuin olen? Siksi, että olen sinun poikasi, siksi, että olen sinulta perinyt köyhyyden elämänvoimaa… Kerron sinulle jotain, äiti, mutta sinun täytyy luvata, että se jää meidän salaisuudeksemme, niinkuin sadut pyhästä Genovevasta ja pikku laululintusesta… Minusta tulee kerran Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!…"
Hän nousi ja silmät loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina. Esteristä tuntui, kuin olisi hän tuota katsetta verhoavan hohteen läpi nähnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mitä hän näki, oli puhdasta kuin kirkkain kristalli…
"Sinä et tiedä, kuka on Crossley, äiti", jatkoi Sven innokkaana, "hän oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston köyhälistölle. Niin aion minäkin tehdä; Krokenin varsilla Hemsjössä, missä vallitsee niin suuri köyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne laitatan puiston ja siellä saa kansa virkistää mieltään soitolla ja leikeillä. Sitte rakennutan uudelleen työväen asunnot, nuo rumat hökkelit, ja niiden sijaan laitatan kodit työmiehilleni, oman tuvan puutarhoineen jokaiselle. Minä poistan rumuuden heidän elämästään, opetan heitä rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heidän arkielämäänsä. Uskon, että sellaisissa oloissa voi kehittyä paremmaksi ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ympäröimä, niinkuin nyt työmiehet…"