"Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyvältä", sanoi Ester hymyillen, "toivon, että saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta siihen tarvitaan kyllä rahaa … parasta lie, että isä alkaa säästää sinua varten…"
Hän nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi häneen.
"Voi, sitä ei ole tarvis, äiti — jos isä tahtoo ryhtyä näyttelemään aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sitä mieluisempi minulle! Kuta ennemmin, sitä parempi!…"
Mutta, päivät vierivät ilman että Bengt ja Sven olivat joutuneet lähempiin puheisiin. Sven istui yhä huoneessaan ja kirjotteli, käveli Esterin kanssa, kävi tapaamassa vanhoja ystäviä ja näytti viihtyvän erittäin hyvin; mutta Bengtin otsalla lepäsi yhä pilvi, joka osotti, ett'ei hän vielä ollut päässyt sopusointuun oman itsensä kanssa.
"Bengt", virkkoi Ester eräänä iltana, kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, "sinä et saa tuolla tavoin surra sitä, mikä on tapahtunut; en usko, että se on oikein, luulen, että se on kiittämätöntä Jumalaa kohtaan. Ajattele, mikä sanomaton onni on, että saimme poikamme takaisin yhtä puhtaana ja jalona kuin hänet jätimme! Olihan tuo juttu ikävä, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siinä enin kärsinyt!…"
"Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen näköisenä, "sinä olet oikeassa, enkä minä sitä surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja kasvanut umpeen!…"
Ester loi häneen kysyvän katseen.
"Suren itseäni, Ester", vastasi hän ja hänen katseensa synkistyi, "suren kurjaa, syntistä sydäntäni. Voi, ihminen ei tunne itseään, ennenkuin hän on tullut elämän taistelussa koetelluksi; silloin vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme nähdä, mitä ne kätkevät helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen hämähäkinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen täytyy särkyä. Olin silmissäni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt mitään pelastaakseni Sveniä ja meitä kaikkia erottamisen häpeästä, vaan että tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun Hän teki sen, mutta oman tahtonsa mukaan eikä minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut alleen kuin vaivaisen kääpiön, silloin huomasin, että vapauden sijasta olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sinä mahtava, ihmeellinen Näkymätön!" lisäsi hän, pannen kätensä ristiin kiihkeän liikutuksen vallassa, "kuinka sinä aina lopuksi masennat meidät sinun kanssasi riidellessämme, kuinka ymmärrät osua juuri kupeittemme arimpaan kohtaan ja teet meidät koko elämäksemme ontuviksi, sinun kätesi jälkeä kantaviksi!…"
Mutta eräänä iltapäivänä, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi
Bengt äkkiä hetkisen vaitiolon jälkeen:
"Niin, ehkä nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven. Oikeastaan ei kai enää käyne juuri päinsä, että kuljeksit täällä mitään tekemättä. Mihin olet itse ajatellut ryhtyä ensi tilassa?…"