Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli isän luo.
"Olen ajatellut", alkoi hän epäröiden, "jos sinulla, isä, ei ole mitään sitä vastaan … minä ja onnettomuustoverini, Max Strömer, olemme sopineet ulkomaanmatkasta … se on, hänhän on köyhä poika, mutta ajattelin … se on, toivon, että olisit niin hyvä, isä, ja maksaisit hänen matkansa … aiomme asettua Oxfordiin täksi vuodeksi, kunnes rangaistusaikamme on lopussa…"
Bengt ei heti vastannut; hän kohautti vain olkapäitään ja siveli pari kertaa kädellään partaansa.
"En juuri tiedä, lieneekö oikein viisasta päästää kaksi tuollaista, rajupäätä yhdessä ulos maailmaan… Silloin varmaan syntyy taas uusia, juttuja Oxfordissa…"
"Etkö siis tahdo uskoa minuun, isä?" huudahti Sven kiivaasti.
"En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrkän kiihkeällä äänellä.
"Mutta olethan antanut minulle anteeksi?"
"Olen, poikani, olen antanut anteeksi sydämestäni, täydelleen. Älkäämme enää puhuko siitä, mennyt on unohdettu — nyt on meidän ajateltava tulevaisuutta…"
"Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien kätensä hänen olalleen, "sinä et ole antanut anteeksi, sillä anteeksianto ei ole vain unohdusta, se on myös luottamusta ja halua luottamuksensa kautta nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, että kerran ennen olen sinulle nämä samat sanat lausunut?"
Bengt nousi kiivaasti.