"Muistatko sitä hetkeä, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi häntä silmiin; "silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi elää, ja minä luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna nyt, mitä silloin sait!"
Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin värisevä valonvälkähdys. Hän laski kätensä Esterin vyötäisille ja painoi hänet itseään vasten, mutta ei kiihkeästi ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn, vaan sanomattomalla, lämpimällä hellyydellä, niinkuin silloin syleillään, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi, erottamattomiksi.
"Lähde, rakas poikani", sanoi hän vapisevin äänin, "lähde, minne tahdot ja haluat. Luotan sinuun, tiedän, ett'et tästä lähtein koskaan tuota minulle muuta kuin vain iloa … siksi…" — hän kumartui Esterin yli ja lisäsi katseella, johon kätkeysi kokonaisen elämän kiitos ja tunnustus: "siksi, että olet hänen poikansa!"
Sven seisoi jonkun matkan päässä ja katseli vanhempiaan. Hänestä tuntui, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin isän kasvot, joissa silmät kosteina kimalsivat ja joihin syvät tunteet, kirkastunutta hohdetta hänen piirteittensä yli levittäen, painoivat milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeensä. Hän muisti, mitä äiti kerran hänen pienenä ollessaan oli hänelle kertonut aavan meren kauneudesta, kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan ihanuutta … tänä hetkenä, niin hänestä tuntui, näki hän tuon näyn.
Hän tunsi itsensä niin lapsellisesti yli äyräittensä onnelliseksi. Hänen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja riemun aallossa; hänen mielensä oli kuin ennen lapsena, kun hän istui kamarinsa lattialla ja viserteli pieniä laulujaan "suuresta auringosta".
Sillä nyt valoi "suuri aurinko" säteitään yli hänen nuoruutensa, ja se suuri aurinko oli isän ja äidin sydämestä säteilevä rakkaus, heidän, jotka sielujen näkymättömiä teitä olivat löytäneet toisensa ja löytäneet Jumalansa tässä elämässä ja ijäisiksi ajoiksi.