"Mene, mene…", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka uskallat … kuinka … kuinka … sinä kurja mato … matelija… minä … minä … potkin sinut ulos … ammun sinut…"

"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä … ammu, jos tahdot, minähän siitä voitan… Ja nyt hyvästi, Bengt … muista, mitä olen sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen — varo hänen kunniaansa … älä häpäise häntä — Jumala sinua rangaiskoon, jos hänet petät … muista se! Hyvästi!"

Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen mielenliikutus — monine erilaisine syineen — vaikutti häneen vallan ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan selkämystään.

Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja sammutti lamput.

Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit, jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti — ihmeellisenä kaunistuksena — aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. — — —

Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta; mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, — ja hän tiesi, että Ester, kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin menneisyydestä nuo kostavat varjot…

Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään, että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli.

Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä, iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja suurten tuskien suloisuutta…

V.

Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla, sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin "paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut; keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.