"Olet oikeassa … olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli hänen luonaan päivää ennen, kuin … kuin … niin, ennen kuin se tapahtui… Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle — ja me kaksi olemme olleet vaiti. — Tänään ensi kerran pääsi se huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt."
"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä raivolla.
"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas kuin Ester, ja se ei sinua estänyt… En tahdo Esterille hänen kohtaloaan … siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen maineensa tahrannut…"
"Sinä vaadit, … sinä uhkaat … siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon mielelle!"
"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä rakastan…"
Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle, ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla.
"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus, se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi … levitä niitä, jos uskallat… En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista mainetodistuksesta … kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain vanhain akkojen juorut!"
Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä.
"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä sanoin, on totta!"
Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset: viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin myrsky pudistelee tammea.